torstai 31. lokakuuta 2013

"Herra Kapteeni, pelkäänpä että olemme ajautuneet aikakapeikkoon.."

Viimeisestä blogipäivityksestä on kulunut jo reilusti yli kuukausi. Reilusti alle kuukausi itseasiassa, mutta on aina kiva korostaa asioita kamalampaan suuntaan. Sitä jotenkin ajattelee että kun vain saan muut vakuutettua siitä kuinka kiire minulla onkaan, saan oivan tekosyyn olla tekemättä monia asioita.

 Minulla esimerkiksi on ollut jo viikkoja, ei, vaan kuukausia niin kova kiire, ettei yhdessäkään vuorokaudessa yksinkertaisesti ole ollut niin pitkää taukoa että olisin ehtinyt käydä lenkillä. Tästä johtuen painoni on alkanut nousta ja vyö kiristyä. Ylettömällä syömisellä, jolle olen joutunut väkisin raivaamaan tilaa kalenteriin, ei käsitääkseni ole vaikutusta asiaan.

Jo kuukausia, ei, vaan vuosia olen ollut niin kiireinen, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt leikkiä lasten kanssa, tai istahtaa kuuntelemaan heidän joulunodotushehkutustaan. "Valitan lapset, mutta tässä on tätä hommaa nyt niin kamalasti, että näytä sitä piirrustusta vaikka huomenna, isillä oli niin kauhean hektinen päivä, että nyt on pakko istua hetkeksi kahville ja tyhjentää pää (selaamalla facebookia), sitten pitää tehdä kouluhommia ja pakkohan ne laskutkin on maksaa.".

Entäpä sitten opiskeluhommien tekeminen kotona iltaisin. Hei Kamoon! Ei perheellinen yksinkertaisesti ehdi syventymään opiskeluihin kotona, etenkään jos muu perhe pyörii jaloissa, ei missään nimessä senhän tietää tyhmepikin. Ehei, naurattaa jo pelkkä ajatuskin, ei se vain onnistu kotona.
Lapset ensin, se on minun mottoni, kohtahan he jo kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Ehkä teen tämän esseen sitten illemmalla kun tenavat nukkuvat ja tuo lukuläksy, pyh se on vain lukuläksy sen nyt ehtii vaikka ennen nukahtamista.

Missä ihmeen välissä pitäisi saada jotain, yhtään mitään, aikaan? Tätä menoa koko elämä hulahtaa filminauhana silmieni ohitse, eikä se vielä saisi sitä tehdä. Vasta sitten viimeisillä minuuteilla kun vuonna 2100, kolmannen maailmansodan viimeisessä taistelussa putoan lukuisten ilmavoittojen jälkeen palavasta lentokoneesta, annettuani viimeisen laskuvarjon salamatkustajana olleelle 80-vuotiaalle norjalaiselle orpoleskelle.

Raaka totuushan on se, että kaikilla meillä on käytössämme 24 tuntia vuorokaudessa. Jotkut ovat luonnostaan pätevämpiä rytmittämään elämäänsä, useimpien pitää sitä erikseen opetella. Joillakin olosuhteet ovat otolliset itsenäiselle ajankäytölle ja joillain toisilla taas olosuhteet ikään kuin mätkivät koko ajan molemmille poskille. Yhteistä on kuitenkin se että loppukädessä jokainen on itse vastuussa ajankäytöstään.

Luulenpa että minä itse olen jälleen opinpaikan edessä. Jotta suoriudun edes jotenkin kunnialla, toistaiseksi vielä kaukaisen himmeänä kiiltävän maisterin tutkinnon vaatimuksista, minun on opittava järjestelemään ja suunnittelemaan ajankäyttöäni roimasti jämäkämmin kuin olin alunperin arvellut.

Huh, ehdinpäs kirjoittamaan, nyt pitää taas rientää.

P.S. Mitä tulee kymmensormijärjestelmän opetteluun, se alkoi hienosti, tässä on vain ollut nyt kaikenlaista niin en oikein ole eht....





keskiviikko 9. lokakuuta 2013

"Hyvinhän se meni, pari juttua olisi..."

Viime viikolla pääsin ensimmäisen kerran tositoimiin opettajana. Pidimme erään opiskelijatoverini kanssa liikuntatunnin Pirkanmaalla sijaitsevan keskisuuren koulun alakoulun ylempiluokkalaisille, alaikäisille oppilaille. Tämä ympäripyöreä kiertoilmaus johtuu siitä, että haluan varjella tunnilla olleiden lasten ja opetusharjoittelua kanssani suorittaneen parini yksityisyyttä. Ei, mitään kummallista ja salattavaa ei sattunut, mutta näissä asioissa pitää kuulemma olla tarkkana.

Aiheeksi liikunnan kaksoistunnille saimme ulkoliikunnan ja pallopelit. Vaikka olemme äärimmäisen kunnianhimoisia opettajantaimia, halusimme päästä helpolla ja valitsimme aiheeksi jalkapallon, kaikkihan sitä osaavat. Käytössä meillä oli rajattomasti palloja, erivärisiä liivejä, hulavanteita, keiloja, ihan kaikkea mitä keksiä saattaa. Pelikenttänä oli koulun piha ja jonkinlaisella tekonurmella päällystetty jääkiekkokaukalo, joka on muuten aivan mahtava keksintö. Oppilasmateriaali koostui noin 20:stä oppilaasta joista suurin osa oli tyttöjä. Hyvä niin, itselläni on vain tyttäriä joten heikäläisten käsittelystä minulla on kokemusta. Tunnista tulisi helppo, ajattelin.

Aloitimme tunnin pelaamalla lämmittelyksi häntähippaa. Ideana oli, että jokainen kiinnitti housunkaulukseen nauhan hännäksi ja sitten lapset vapautettiin juoksemaan kaukaloon ja riistämään häntiä toisiltaan, aika brutaalia siis. Se kenellä pölyn laskeuduttua oli eniten häntiä, oli voittaja. Peli oli suosittu ja sitä jouduttiin ottamaan useampi erä.

Pelasimme myös polttopalloa. Peliä vaikeutettiin lisäämällä siihen erilaisia vaikeusasteita ja lopuksi polttopallo muuttui ikuisuuspalloksi, jossa pelaaja joutui palettuaan (palttuaan, poltuttuaan, miten tuo taipuu?) ulkokehälle ja pääsi takaisin peliin vasta kun hänet polttanut pelaaja itse paloi. Kuulostaa simppeliltä, mutta ei sitä ole. Pelimuoto sai aikaan huutamista ja väkijoukon vellontaa, inferno alkoi kerätä voimiaan.

Seuraavaksi siirryimme jalkapallon pariin. Lajiharjoittelun ajattelimme aloittaa kevyellä syöttelyllä, edeten yhä vaativampiin tekniikkaharjoituksiin. KRIIIKS! Seurasi ensimmäinen ongelma: Oppilaat piti jakaa kahteen porukkaan, jotta jokainen saisi parin jonka kanssa syötellä. Oppilaita oli pariton määrä, joten tulisi yksi "kolmen pari" eikö? Väärin, yhtäkkiä kentällä oli kolme tai neljä kolmen henkilön muodostamaa, hyvin tiiviisti toisiinsa sitoutunutta "paria". Onneksi homma oli vielä hanskassa ja porukka saatiin jaettua harjoittelijain auktoriteettiä käyttäen kahtia ja tekniikkaharjoitukset saattoivat alkaa.

Liikuntatunnin loppuspektaakkeliksi olimme päättäneet järjestää neljän joukkueen turnauksen. Jakaminen on helppoa ja ohjeet yksinkertaiset: "Teitä on kaksi liivillistä joukkuetta ja kaksi liivitöntä joukuetta! Ensiksi toiset liivittömät pelaavat toisia liivillisiä vastaan, jonka jälkeen liivilliset joukkueet vaihtavat paikkoja ja pelaavat niitä toisia liivittömiä vastaan! Sitten toiset liivilliset ottavat liivit pois ja antavat toisille joilla ei äsken ollut liivejä ja pelaavat niitä....(tässä vaiheessa olin jo itsekkin pahasti sekaisin)..eikun siis ne pelaavat niitä vastaan joilla ei ollut ollut liivejä vaan..."  Nyt ensimmäinen liivitön, tai liivillinen joukkue pelasi jo jotain toista joukkuetta vastaan. Parini rohkaisi ohjeistamistani: "Noniin, peliä!"

Turnauksen aikana pääsimme myös ratkomaan myös muun muassa ongelmia:
- joukkueissa ei ollutkaan yhtäkkiä samanverran pelaajia
- "Ope! X ei suostu pelaamaan, se vaan mököttää"
- "Ope! Z:aa osui pallo naamaan ja se itkee."
- "Ope! Y vaihtoi joukkuetta yhtäkkiä!"
- "Ope! Mun puhelin on hukassa!"
- "Ope! Toi oli varmana maali, mut noi väittää ettei ollut!"
- "Ope! Ketä vastaan meidän piti nyt pelata?!"

Merkille pantavaa on, että kaikki yllä olevat vuorosanat huudettiin yhtäaikaa ja sillä vakavalla varhaisteinin totisuudella. Joukkueet menivät täysin sekaisin ja porukan kierrättäminen siten että kaikki pelaisivat toisiaan vastaan, osoittautui haastavaksi. Tilanne häilyi kaaoksen partaalla, mutta homma saatiin onnistuneesti pakettiin.

Palaute ohjaavalta opettajalta oli rohkaisevaa ja rakentavaa. Pysyimme hyvin tekemässämme suunnitelmassa sekä ajallisesti, että sisällöllisesti. Harjoittelusta jäi käteen muutama hyvä pointti, sinällään maalaisjärjellä ennakoitavia asioita, jotka kokemus vahvisti oikeiksi:  Ensinnäkin, ohjeiden tulee olla selkeät, lyhyet ja ytimekkäät, piste. Toisekseen, aika kuluu yllättävän nopeasti, joten ei kannata hätääntyä vaikka jokaista suunniteltua muuvia ei ehtisikään tekemään. Parempi että on ajallisesti liikaa harjoituksia, joista tarpeen tullen voi karsia, kuin että tunti jää sisällöltään vajaaksi. Ja viimeiseksi, lasten kanssa kannattaa ottaa rennosti, he ovat vielä lapsia.