maanantai 1. elokuuta 2016

Kauhupaniikki - aloittelijan paras ystävä

No niin, tähän aamuun heräsin, en täyspäiväisenä opiskelijana, en osa-aikaisena taksinkuljettajana, vaan tattadaa...opettajana! Myönnettäköön etten ole vielä ihan ihka oikea opettaja, sillä muodollinen pätevyyteni on vielä gradun palautuksen, yhden tentin ja valmistumismuodollisuuksien päässä. Gradu on loppufiilausta vaille valmis ja tentti tekemistä vaille suoritettu, joten eiköhän maister'miehen paperikin parin kuukauden sisään ojenneta kouraani suurin juhlamenoin ja laajoin akateemisin tunnustuksin.

Yhtä kaikki, olen onnekas, sillä sain jo opiskelijana ollessani kunnian tulla valituksi vuoden mittaiseen opettajan sijaisuuteen erääseen Pirkanmaan suurimman kaupungin yhtenäiskouluista. Ja tänään se sitten alkoi, pehmeästi viikon lomaosuudella. Elokuun puolivälin jälkeen työnkuvaani kuuluu teknisen työn ja liikunnan aineenopettajan tehtävät. Käytännössä minusta tuli siis kertaheitolla veiston ja poikain voimistelun opettaja ala- ja yläasteelle. Täytyy tunnustaa, että hieman jännittää. Viimeiset kolme vuotta olen istunut luennoilla ja pienryhmissä kritisoimassa (kuiskimalla vieruskavereille ja viestittelemällä toiselle puolella istuville kollegoille) luennoitsijan virheitä ja pätemällä miten oppitunti pitäisi oikeasti vetää ja lapsia opettaa. Nyt kun olen itse opettajana tyhjän lukukausisuunnitelman edessä, onkin eri ääni kellossa. Itse asiassa kellossa ei ole mitään ääntä, edessä on tyhjä paperi ja päässä lyö tyhjää. Pitäisikö minun yhtäkkiä osata suunnitella koko lukuvuoden kulku?! Ja vielä monelle eri ryhmälle? Huh. Koulujen alkuun on aikaa enää vajaa pari viikkoa ja siihen mennessä pitäisi olla valmista. Vanha ystäväni, Kauhupaniikki koputtelee jo ovella ja kyselee saisiko tulla poikkeamaan. Ei. Ei hän kysele, hän vain tulee ja lampsii olohuoneeseen isännän elkein.

Onneksi minulle on kertynyt kokemusta, sekä työstä että elämästä, josta ammentaa lohtua ja toimintamalleja tällaisiin tilanteisiin. Olen viimeisen 15 vuoden aikana ehtinyt tehdä monenlaisia töitä. Jokaisessa työssä ammattilaisuuden ja osaamisen kaari on mennyt samalla tavalla:

1. Valituksi tuleminen ja uudesta työstä tai tehtävästä innostuminen
2. Fyysistä pahoinvointia aiheuttavaksi kasvanut kauhupaniikki ekaa työpäivää edeltävänä iltana. (massu kuralla ja vilpitön varmuus siitä, että "ne", keitä sitten ovatkaan, syövät minut hengiltä, enkä näe seuraavaa iltaa)
3. Ekan työpäivän jälkeen toteaminen, että olen hengissä ja elämä jatkuu (ehkä).
4. Noviisivaihe, jolloin ärsyttää kun ei tiedä mitään, ei oikein osaa mitään ja koko ajan pitää olla kyselemässä konkareilta.
5. Osaamisen huomaaminen ja ammattitaidon kasvaminen (hei, olen hengissä, ei mitään hätää!).
6. Turvallisuuden tunne, kun osaa perusjutut hyvin ja tietää mitä, milloin ja miten voi soveltaa. Osaa jo neuvoa muita. (Töihin on kiva mennä ja omilla virheillä voi jo vitsailla)

1. Vaihe: Koska aiempi työni suomalaisessa maanpuolustusyhtiössä oli niin salaista, että irtisanoutumiseni jälkeen minua kiellettiin muistamasta edes itsekseni salaa peiton alla mitä tein työkseni, käytän esimerkkinä lyhyttä taksikuskin uraani. Muistan kuinka olin onneni kukkuloilla viime elokuussa keskustellessani tulevan työnantajani kanssa työnkuvasta ja tulevaisuudesta. Menin taksikurssille innoissani ja opiskelin motivoituneena taksiautoilun saloja, liikennelakia, taksitariffeja, kelataksin hienouksia jne. Kurssiin liittyvät kokeet olivat silloin totinen paikka, jälkeen päin mietittynä läpihuutojuttuja. Esimerkiksi pikku kylämme paikallistuntemuskoe ei osoitteiden vähyyden (kaksi baaria ja terveyskeskus ja...no, siinä ne) takia yksinkertaisesti voinut olla kovin vaikea. Suoritin testit ja lääkärintarkastukset onnistuneesti. Nyt kun rikos on jo vanhentunut, haluan tehdä tunnustuksen: Lääkärintarkastuksen aikaan kärsin pahasta iskiasvaivasta, en voinut tuona päivänä oikein istua, seistä tai liikkua, selkäpakaratakareiteen sattui niin maan mahdottomasti. Kyyneliä pidätellen vastasin lääkärille, että eeipä tässä tule mieleen mitään ihmeempiä autoilua estäviä vaivoja.

2. Vaihe: Kun sain kortin ja kävin työnantajan kanssa läpi auton taksamittarin käyttöä, rahastamista, paikallisia erikoisuuksia, invahissin käyttöä ja muita ensimmäisessä työvuorossa mahdollisesti eteen tulevia asioita, tapasin pitkästä aikaa Kauhupaniikin (kyllä, hänen nimensä kirjoitetaan isolla). Hän (Kauhupaniikki, ei työnantaja) onnistui vakuuttamaan minulle, että sinällään yksinkertainen tehtävä, ihmisten kuljettaminen paikasta toiseen maksua vastaan, on paaaljon monimutkaisempi asia kuin mitä olin ajatellut. "Et ole Henrik ikinä eläessäsi itse matkustanut taksilla. Kuinka taksikuskin pitää käyttäytyä, mistä pitää puhua? Pitääkö ylipäätään puhua Henrik? Ethän sinä ole Henrik edes mikään puhelias kaveri? Et varmasti osaa käyttää taksamittaria Henrik. Mitäs reittiä ajetaan Henrik? Entä miten vaihtorahat kannataa laskea, Henrik paljonko on yksi plus yksi?"  "EN TIEDÄ!!", hätäännyin. Kauhupaniikki hykerteli ja suki partaansa. Ajoin auton kotipihaan, lukitsin sen ja lähdin sisälle. Palasin saman tien auton luo tarkastamaan olinko varmasti sammuttanut sen ja laittanut järjestelmät pois päältä. Kauhupaniikin mukaan en ollut. Olin silti, auto ei ollut käynnissä. Valot! Ai, ne ovatkin sellaiset, jotka sammuvat itsestään kun auton lukitsee. Selailin iltapalalla kauhun vallassa 06:15 alkavan koulukyytikierroksen oppilaslistoja. Jännitti niin että oksetti ja pieretti. Olin vuorenvarma etten muista hakea kaikkia lapsia kotoa ja palauttaa kaikkia oikeisiin paikkoihin. Oli myöhä ja päätä särki. Menin nukkumaan, mutta Kauhupaniikki keksi koko ajan uusia ideoita kuinka saattaisin mokata kyytien kanssa. "Et löydä oikeita osoitteita", se kuiski "Lapset eivät pääse kouluun, kun sinä ryssit kaiken. Kaaaiiiiikeeeennn".  Nukahdin, mutta säpsähdin hereille ja ryntäsin tarkistamaan, että olin varmasti sulkenut auton päävirtakytkimen. Vilkaisin oppilaslistoja ja menin sänkyyn hokien koko homman olevan suuri erehdys. Nousin vielä kerran ylös ja menin tarkastamaan kartasta kaikki osoitteet. Olivat samoissa paikoissa kuin viimeksikin. Hikoilutti. Vaimo väitti, että kaikki järjestyy. Minä puolestani olin Kauhupaniikin kanssa samoilla linjoilla: Ei varmasti järjesty, ehei.

3. Vaihe: Aamu oli toden totta iltaa viisaampi. Lähdin tukevan aamiaisen ja kahvin saattelemana matkaan. Auto oli miellyttävä ajaa, reitti oli looginen ja järkevästi suunniteltu, lapset mukavia ja koko päivä sujui kaiken kaikkiaan mainiosti. Tai no. Yhden lapsen palautin koulun jälkeen väärään paikkaan. Hätääntynyt äitinsä soitti ja kysyi missä hänen lapsensa on, ja toinen äiti puolestaan soitti ja kysyi mitä tämä lapsi täällä tekee? Pikku juttu, siitä selvittiin säikähdyksellä. Välikohtauksen jälkeen kaikki olivat tyytyväisiä ja minä opetuksen verran viisaampi. Illalla kun pääsin kotiin, huomasin olevani hengissä, vahingoittumattomana ja odottavani seuraavaa päivää varovaisen innostuneesti. Kauhupaniikkia ei enää näkynyt, mihin lie joutunut. Kävin katsomassa illalla autosta, ei ollut sielläkään.

4. Vaihe: Työvuoroja alkoi tulemaan lisää, ja keikkojen ja erilaisten tilanteiden koko kirjo näyttäytyi minulle kaikissa sateenkaaren väreissä. Yhtenä päivänä vein Kelan tukeman invakyydin. En tiennyt miten mittarilla kirjoitetaan oikeanlainen lasku, soitin pomolle. Toisena päivänä vein Sote-kyydin. En tiennyt mitä tehdä, soitin pomolle. Eränä päivänä ajoin yhden ihmisen tuonne ja toisen tuonne. Ei hajuakaan miten mittariin näppäillään tuollainen tilanne. Huokaus..soitin pomolle. Syksyn aikana ei ollut montaa sellaista vuoroa, jolloin en olisi kysynyt työnantajalta tai kollegoilta, että mitähän ihmettä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Ärsyttävintä oli kysyä samaa asiaa uudelleen seuraavana päivänä. Työnantajalle kiitos kärsivällisyydestä. Koko noviisivaihe oli ärsyttävä. On tympeää olla joukon nuorin ja pihalla kaikesta, etenkin kun oli edellisessä työpaikassa ehtinyt jo kasvaa ammattilaiseksi ja sellaiseksi, jolta nuoremmat kysyivät neuvoa. Se nyt kuitenkin kuuluu asiaan, jokainen on joskus aloittelija ja ensimmäistä päivää töissä.

5. Vaihe: Työnantaja rauhoitteli minua aloittaessani "Älä murehdi, se on pari viikkoa ajoa ja laitteiden käyttö ja rahastus tulee selkärangasta". Johtunee joko hitaasta oppimisestani tai työsuhteeni osa-aikaisuudesta, mutta minulla asioiden painuminen selkärankaan vei hieman pidempään. Jossain vaiheessa oli kuitenkin riemastuttavaa todeta kyytitilauksen tullessa "Hei! Minähän tiedän tuon osoitteen, ei tarvitse katsoa kartasta." tai kyydin päätteeksi "Jaahas, herra siis jää tähän ja rouva jatkaa matkaansa vielä etiäppäin. Seeelvä, se tekee sitten... *mittarin määrätietoista ja osaavaa näpelöintiä* tuon verran. Hyvä illan jatkoa!". Noviisivaihe alkoi olla takanapäin ja huomasin osaavani perusjutut.

6. Vaihe: Pääsin taksikuskin hommassa myös viimeiselle portaalle. Huomasin, että kesän aikana työhön on tullut mukaan rento ote. Olen itse asiassa odottanut työvuoroja. Olen odottanut sitä, että pääsen taksikopille turisemaan kollegoiden kanssa, olen odottanut uusia kohtaamisia tuntemattomien asiakkaiden kanssa, olen odottanut tiettyjä vakiasiakkaita, joiden kanssa juttu kulkee niin, että molempia harmittaa kun saavutaan perille ja pitää erota. Vasta kesän aikana olen joutunut muutaman kerran hoitamaan niin sanottuja erikoistilanteita, kuten autosta sammuneena pihalle pyörineitä kyytiläisiä, asiakkaita jotka kieltäytyvät maksamasta, pitkiä erikoiskyytejä jne. Olen selvinnyt kaikista hengissä, vahingoittumattomana ja useimmista jopa työni hyvin hoitaneena hyvien juomarahojen kera. Olen toki tehnyt edelleen virheitä ja joutunut vieläkin silloin tällöin kysymään apuja kavereilta, mutta öiset soitot työnantajalle ovat harventuneet. Taksikuskin työ on siitä mielenkiintoista, että ikinä ei voi tietää mitä tulee eteen ja kaikki, ihan kaikki on mahdollista. Mahdollisten tilanteiden kirjo voi olla niin laaja, että mikään aiempi kokemus ei annakaan suoraan oikeaa ratkaisua ilmaantuneeseen ongelmaan. Ammatillisen itseluottamuksen kasvaessa, kasvaa kuitenkin myös kyky soveltaa aiempia kokemuksia uusiin tilanteisiin. Olen päässyt siihen pisteeseen, että töihin meneminen ei jännitä ekä stressaa, vaan oleminen ja työntekeminen on mukavaa, kun perusasiat tulevat selkärangasta. Opittavaa toki riittää aina, eikä tosi ammattilainen ole ikinä valmis, sen myönnän auliisti.

Nyt olen taas aloittamassa uutta työtä ja "ammattilaisuuden kaaren" alkuvaiheissa. Toistaiseksi olen ollut kovin innoissani alkavasta opettajan urasta, kaikista siihen liittyvistä mahdollisuuksista ja sen mukanaan tuomasta suuresta elämänmuutoksesta. Samalla huomaan kuitenkin jo olohuoneen sohvalle istahtaneen Kauhupaniikin selvittelevän kurkkuaan ja valmistautuvan uusiin kujeisiin. Tiedän, että ennen kuin koulut alkavat, tulen käymään läpi melkoisen tunteiden kiirastulen ja olevani koulunaloitusaamuna vahvasti sitä mieltä, että tämä on suuri virhe ja että en missään tapauksessa ole menossa töihin enää huomenna. Yhtä varmasti tiedän myös sen, että saman päivän iltana huokaisen ja totean olevani hengissä ja kykeneväni menemään työpaikalle myös seuraavana aamuna, ja seuraavana aamuna, ja seuraavana. Ja joskus tulee sekin päivä, kun totean, että "Pahus vieköön. Onpa mahtavaa tulla aamulla töihin. Tänään poiketaankin suunnitelmasta ja pidetään teknisen työn tunti ulkona, mennääs poijaat veistämään pajupillit".

P.S. Taksin ajaminen on oikeasti mukavaa hommaa, kun on reilu työnantaja, hyvät autot ja riittävästi kyytejä. Asiakaspalvelu on jalo laji, joka palkitsee tai rankaisee tekijäänsä välittömästi. Jos joku miettii pitäisikö käydä kurssi ja lähteä alalle, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. 99% asiakkaista on tosi mukavia tyyppejä ja sen yhden prosentin kanssakin pärjää kun on oma asenne kunnossa.

P.P.S. Älkää ihmetelkö, jos näette minut kaupungilla hihittelemästä itsekseni. Taksista on kertynyt niin monta herkullista ja hauskaa tarinaa kerrottavaksi Valitettavasti joudun taksisalaisuuden velvoittamana vaikenemaan ja nauramaan niille itsekseni.

P.P.P.S. Joitain päiviä tapahtuneen jälkeen, sain väärään paikkaan palauttamaltani lapselta söpön piirrustuksen. Olin ilmeisesti jäänyt hänen mieleensä.






2 kommenttia:

  1. Ihana lopetus :-) ja niin hyvää asiaa koko teksti :-)

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista